NammiiSipsiiLimpparii!

Onko elämää ilman herkkuja?

Mä olen todella monta vuotta mennyt yhden mättöpäivän- tekniikalla. Lauantait on pyhitetty herkuille. Se ei tarkoita pussia karkkia ja muutamaa sipsiä =) Ei, ei. Se tarkoittaa aamun aloittamista Dallas-pitkolla, siitä luontevaa siirtymistä naksuihin ja namujen nappaamista ihan vain tasoittaakseni suolaista makua. Väliin voi käydä Mäkkärissä tai Hesessä ja päiväkahvilla on saatava taas pullaa. Ja ei ihan mitä tahansa pullaa, suosin märkiä torttuja. Illalla löydän vielä itseni tunkemassa kourakaupalla herkkuja suuhuni ja yöt ovat yhtä tuskaa; vuoron perään kuuma ja kylmä....Voi oksennus!

Mitä tapahtui sinä aamuna, kun herättelin itsessäni ajatusta herkuttomuudesta? Ensin mietin kuukautta, sit tuli jostain sopiva aikamäärä; 7 viikkoa. Tällä hetkellä näistä seitsemästä on menossa neljäs. Toinen viikko oli paha; ihan törkeä väsymys. Liekö herkuttomuudella osuutta asiaan? Mielitekoja on ollut kaksi (ihan oikeasti!!) ja tunnistin niiden laukaisijaksi pahan mielen. Hyvällä fiiliksellä herkut eivät kuulu edes ajatuksiin.

Herkuttomuuteni on määrä loppua juhannuksen laivareissuun. Vai lopetanko sittenkään? Mä nautin kieltäytymisestä, itsekurista ja tästä energiasta, jota ei enää lauantain överit pilaa. Saatikka sitten, mikä nautinto on, kun vatsa ei huuda enää maanantaisin hoosiannaa mättöpäivän jäljiltä. =P Vai, voisiko laivareissulla tanssia kevyesti karkkien tahtiin ja jatkaa herkuttomuutta kotioloissa vaikkapa kesän loppuun asti....

Mitä minä tältä kaikelta sitten odotan? Odotan, että riippuvuuteni sokeriin katkeaisi ja suhtautumiseni "pakolliseen" mättöpäivään muuttuisi. Asennemuutos on paikallaan, koska minä en tällä hetkellä ole kohtuukäyttäjä. Ehkä kropan kuunteleminen on tässäkin se avain. Herkuttomalla kroppa toimii, överimätöillä ei. Kohtuus kaikessa, niin tässäkin. Miten minä saan sen iskostettua tuonne pääkoppaan?

HerkuinTerkuin, Ninnu

Sain kenkää

Huomasin tuossa jonkun aikaa sitten, että mun salikengät olivat aikansa eläneet jumppalenkkarit, joten päätin päivittää ne uusiin. Sain Ninnun samaan kimppaan ja tilattiin SportsDirectilta Lonsdalen Junior Boxing Bootsit. Vaikka en mikään juniori enää olekaan, eivät kengät olleet moksiskaan, kun ne jalkaani laitoin. Melkein jouduin heti lähtemään salille, kun olivat niin kevyet. Kello oli kuitenkin niin paljon, että päädyin vaan fiilistelemään treenivaatteissa ja kuvaamaan itseäni.

Reenikengät <3

Kattokaa vaikka: "Jo vanhakin nyt nuortuu, kuin lapsi leikkimään." Ja sit jotain koukkuselästä, jota mulla ei vielä onneksi ole. :D Oli sen verran keveät popot, että päädyin ihan voimieni tunnossa pullistelemaan kameralle. Kerrankos täällä eletään.. (Tyttäreni 4v sanoi, että äiti näyttää keskisormea tuossa alaoikealla olevassa kuvassa mutta pois se minusta; ne ovat etusormet, jolla tasapainotan kekkulointiani.)

Pääsiskö tällä johonkin kuvastoon?

Kekkuloinnista venyttelyyn, yritän tässä ottaa venyvyysprojektin työn alle. Tankoillessa siitä on tietty iloa ja saa näyttävyyttä liikkeisiin. Viikonloppuna tankoillessa testasin Jadea (ylempi tankokuva). Hieman saisi vielä venyä tuohon lisää, mutta tuo meni niin vähällä koipien venyttelyllä, että olen tyytyväinen. Ehkä minulle on suotu venyvyyttä sen vuoksi, koska kärsivällisyyttä jäi vähän puuttumaan..? En tiedä olisinko rakastunut tankoiluun, jos olisin joutunut tahkoamaan viikkokausia alun perusjuttuja. Tankotunnin jälkeisenä iltana innostuin tutustumaan vielä erään tankotoverin mainitsemaan liikkeeseen nimeltään Dramaqueen. Savolaisittain toloppamököttäjä. Koin liikkeen syystä tai toisesta omakseni.

Auki ja kiinni :D

Kesäkuuta odotellessa. Saatan lähteä shortsit jalassa etsimään kaupungista pahaa-aavistamattomia tolppia ja liikennemerkkejä, joissa voisi kikkailla. Maailma on nähkääs erilainen vakiotankoilijan silmin. Pus pus ny, ensi kertaan!

-Mari

Sähläystä ja tankkausta

Viikonloppu vierähti sairaaloiden SM-salibandyn huumassa. Sairaaloiden turnaus oli minulle toinen, tiesin siis mitä odottaa. Nämä turneethan eivät missään nimessä ole ainoastaan pelaamista, vaan moikataan tuttuja ja vietetään aikaa hyvässä seurassa.

Jalat huutavat hoosiannaa. Viikonloppuna peleissä kipeyty nilkka ja tänään kävin hierojalla parantelemassa turvonneita ja kipeitä koipia. Hätä ei olisi tämän näköinen, ellei olisi tärkeä viikko tulossa. Syksystä olen lisännyt hiukan juoksentelua ja lauantaina tavoittelen elämäni ensimmäisen maratonin juoksemista onnistuneesti läpi. Juoksuohjelma puhui jotain herkistelystä, minä tein sen pelaamalla viime viikon aikana noin 7 tuntia sählyä. Ei mennyt niinkuin strömsössä valmistautuminen, mutta nyt otan rennosti ja aloitan huomenna tankkauksen. Hiilari/nestetankkaus on minulla hyvin maltillinen, johtuen diabeteksen mukana tuomista kommervenkeistä. Triathlonkisoissakin olen selviytynyt miedosti tankkaamalla. Paljon hiilareita  yhtäkkiä saa verensokerit sahaamaan ja se taas ei palvele ajatusta pitkästä koitoksesta selviytymisestä.

Tämmösen sain

 Kohti lauantaita kipeillä, mutta onnellisilla kintuilla.

-Sirkku-

Sirkutusta

Idea tästä blogista lähti keskusteluista fitness-blogeista ja siitä miten meidän liikuntaa harrastavien ja kokeilevien tavisäitien todellisuus on erilaista makaroonilaatikkoineen ja arjen sompailuineen. Ajateltiin, että olisi kiva kirjoitella meidän elämän haasteista ja mahdollisuuksista ja kenties innostaa muitakin kokeilemaan omia rajojaan ja löytämään mielekkyyttä arkeen.

Minä olen Sirkku, liikunnan suurkuluttaja, kaikesta innostuva, kolmekymppinen poikapesueen äiti. Minua liikuttaa erityisen paljon salibandy ja triathlon, uutena höyryämisen kohteena on motocross-pyörällä kruisailu. Liikuntaviikkoni on vaihteleva. Usein siihen kuuluu salia, uintia, juoksua, pyöräilyä sekä sählyä. Viime kesänä tuli perheen yhteiksi puuhaksi kaksipyöräisillä möyryäminen soramontulla ja talvella käytiin muutaman kerran jäällä ajelemassa. Lapset kulkevat paljon mukana liikkumisessani, he pyöräilevät kun minä juoksen ja ovat uimahallissa mukana pulikoimassa. Välillä perheen ja työn yhdistäminen liikuntaan on haasteellista, mutta usein se onnistuu luovien. Treenin voin tehdä juosten jalkapallokenttää ympäri kun poikaset ovat pelaamassa tai muun perheen mennessä kyläilemään autolla voin ajaa pyörällä perässä.

Rakkaus liikkumiseen minulla on ollut aina. Pikkutyttönä olin ainut tyttö luokallani kyläkoululla ja illat meni luistimet jalassa koulun jäällä jääpallon perässä viuhtoen. Kokeilin montaa lajia mm. uintia, painia, yleisurheilua ja yläasteikäisenä ajauduin salibandyn pariin. Siitä lähtien sähläsin välillä enemmän ja lasten myötä taukoja pitäen. Tämän kauden huilasin divarissa pelaamisesta, mutta syksyllä palaan taas sählykentille. Perheen perustamisen myötä liikunta jäi vähemmälle, mutta lasten ollessa pieniä se oli myös henkireikä. Muksut rattaisiin ja lenkille tai rullaluistelemaan, trampoliinille pomppimaan tai kuntopallon päälle vauvan kanssa jumppaamaan. Niska-hartiavaivat olivat joskus  päivittäinen riesa, joka sai minut innostumaan kokonaisvaltaisemmasta liikunnasta. Yksi tyhmältä tuntuva veto sai minut ekan kerran kokeilemaan triathlonia ja nyt olen siinä koukussa ollut muutaman vuoden. Tässäpä hiukan minun liikkumisestani.

-Sirkku-

Tää on parasta just nyt!

Esittelyvuorossa Ninnu....

Mä olen tämän kaverikolmikon "keskimmäinen", ikää kertynyt 32 vuotta. Nuori siis vielä, vaikka kilometrit näkyvät hivenen kropassa. Oma itsetunto on rakentunut pitkään ulkoisten ominaisuuksien kautta; lapsena olin pullukka, peruskoulussa olin pullukka, raskauksien aikana ja niiden jälkeen olin pullukka. Peili ei valehtele ja vaaka kertoo totuuden. Voi ahdistus ja masennus -> kelpaanko tällaisena?

Paljon on noista ajoista tultu eteenpäin. Tykkään itsestäni. Vaikka reisissä on löysää (rasvaksikin kutsutaan) ja pylly on iso, niin ei haittaa. Otan sen haasteena. Tiedän keinot, millä löysä saadaan pois ja pystyn sen tekemään. Pylly saa olla iso, eikös se ole muotia? =) Itsetuntoni ei rakennu enää ulkoisista asioita, sisin on tärkein. Ja voihan pirulainen; sisälläni ei ole yhtään löysää kohtaa!! =D En väitä, etteikö ulkonäöllä olisi enää mitään vaikutusta itsetuntoon. Aina löytyy joku kohta, joka vetää mielen ahtaaksi. Lääkkeeksi itseironiaa ja huumoria ja taas mennään....

Mä oon pitkään pohtinut omaa liikkumista, sen tarkoitusta ja tavoitteita. Tällä hetkellä salitreenejä kertyy noin 4 kertaa viikossa ja vesijuoksua kerran tai pari. Salista on tullut perusarkea. Se on omaa aikaa; musiikit korville ja nauttimaan omasta, toimivasta kropasta. Oon sitä mieltä, että treenit edistää mun mielenterveyttä. Henkinen ja fyysinen rasitus tekee minusta paremman äidin, avovaimon ja opiskelijan. Mutta toisaalta katsottuna en ole niitä, joiden pelivermeet repee, jos salille ei jostain syystä pääse. Se voi hetkellisesti kismittää, mutta kokonaisuutta ajatellen elämässä on niin paljon muuttujia. Tärkeimmät ensin <3



Voimakkain terkuin, Ninnu

Mari sanoo moi! :)

Ystävämme Sirkku kävikin jo täällä kertoilemassa vähän, millainen kolmikko olemme. Tuohon ikäasiaan piti pikaiseen kommentoimani, että mullahan ei siis ole mitään ikäkriisiä. Jostain syystä ystäväpiirini näkee ikäni kuitenkin vitsin aiheena, vaikka itse tulevat kovaa vauhtia perässä. Kaikkien lukijoiden läsnäollessa tunnustan olevani 37-vuotias. Syksyllä kolmekasi, mutta puhutaan nyt vielä tuosta kolmeseiskasta, jookos?

No joo, blogimme painottuu enemmän tai vähemmän liikunnalliseen puoleen, joten ajattelin esittäytyä sitä kautta. Minähän en ole koskaan lapsuudessani tai nuoruudessani ollut liikunnallinen. Melko hoikka (silloin) luonnostaan, joten tarve liikuntaan ei käynyt edes mielessä. Satunnaisia pikaisia ryhmäliikuntainnostuksia tuli ja meni. Itse asiassa olemme naureskelleet mamma-ajan illanvietoille, joissa muut halusivat pitää pienen liikuntaosuuden (jumppaa, lenkkiä tms.) ennen saunomisia ja illanviettoja, niin minä tyttö se sanoin, että tulen paikalle siihen saunaosioon. Nykyään pyörittelen päätäni sille muistolle, kuinka liikunta pystyikin olemaan niin vastenmielistä minulle. Enkä todellakaan kokenut tarvitsevani sitä!

Toisen lapsen syntymän jälkeen järkytyin nähdessäni allaolevan kuvan. Minä, hoikka sielu, olin vangittuna lihavaan ruumiseen. Näytinkö oikeasti tuolta? Raskaudet olivat tuoneet 30 kiloa ylipainoa tullessaan ja vain jokunen niistä oli karissut imetysten myötä. Laihdutin kuitenkin ruokavaliolla ja sain hoidettua sen ilman sen kummempaa liikuntaa.

Valtamerialus 2005 - hiiohoi, hyppää kyytiin

Nuorimmaisen syntymän jälkeen selkävaivat yltyivät ja päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja otin kuntosalijäsenyyden. Ensin zumbaa, rasvanpolttoja, bodyjamia, bodycombatia, younameit.. Salilla käyminen tuntui ajatuksenakin tylsältä. Sitä en muista, mitä siinä välissä tapahtui mutta jossain välissä ihastuin kuntosaliin. Ihastuin lihaksikkaakseen ulkomuotoon, ennen ihanteeni oli ollut hoikka. Strong is the new skinny iski siis minuunkiin kuin viiden kilon leka. Tuli saliohjelmaa, ensin ihan yksijakoista ja sitten toiveiden lisääntyessä vähän täsmällisempää useampijakoista. Aerobinen puoli on valitettavasti vähän jäänyt, vesijuoksemassa käydään kerran tai kaksi viikossa Ninnun ja Sirkun kanssa.

Aina voi vähän apinoida

Jos lihasten tavoitteleminen ja uusi kehonkuvaihanne iski kuin viiden kilon leka, niin viime syksynä otsaani taisi kolahtaa sellainen talonpurkumoukari, jos tiedätte mitä tarkoitan? Minä rakastuin, siis todella. Löysin aivan uuden puolen itsestäni ja se prosessi etenee vieläkin. Aloitin uuden harrastuksen, tankotanssin. Tankoilun myötä kaikenlainen "apinointi" on kiinnostanut. Roikkuminen, venkuloiminen, rimpuilu, käsilläseisonta, itsensä haastaminen niin vertikaalisella kuin horisontaalisellakin tasolla on se juttu, jota teen miltei veren maku suussa (hyvällä tavalla) tavoitteen siintäessä silmissäni. Kokeilen vielä viimeisen kerran. Ja vielä kerran sen jälkeen. Voitte uskoa, että on ollut tyydyttävää löytää näin oma juttu, jossa väsymys tuntuu vasta jälkeenpäin. Lihaskipu ja kipu iholla kärsitään jälkikäteen, sisulla jatketaan eteenpäin. Tekeminen on nautinnollista, hommasta tulee hyvä olo ja kroppakin muovautuu siinä samalla. Toki tankoilussa olen aivan aloittelija ja hiomista löytyy, enkä asettuisi ehdolle esiintymään tankokurssimme kevätjuhlassa. :D Tärkeintä itselleni on se tekemisen nautinto, onnistumisen ilo ja kehitys.

Näin katson iltaisin telkkaria olohuoneessa

Tämä nyt näin alkuun, jatkossa tulen varmasti jaarittelemaan näistä sydäntä lähellä olevista aiheista. Kiva, että tulit lukemaan, tervetuloa jatkossakin! :)

-Mari

BetterBuddies

Vesijuoksun kloorihöyryissä yhden intervallivedon sykkeennousun pehmittämissä päissä syttyi ajatus blogista. Päähenkilöinä ovat Mari, Ninnu ja Sirkku (yksityisyydensuojan vuoksi äänet ovat muutettu). Olemme nuoria naisia. Mari haluaa varjella salaisuutta, että lähentelee jo neljääkymmentä. Sirkku ja Ninnu ovat nuoria kolmekymppisiä, mutta Marin tunteita säästelläksemme emme kerro Marin ikinuoren ulkokuoren peittämää ikää.

Yhteinen taipaleemme alkoi noin kymmenen vuotta sitten mammatapaamisista, jolloin jutut pyörivät kestovaippojen, imetyksen, kakkapissajuttujen sekä tietysti nuorien äitien harhakuvittelun tuloksena syntyneiden kasvatusoppien ympärillä. Nyt ovat karisseet kakat vaipoista, maidot rinnoista sekä kuvitelmat itsestä kasvattajina. Ystävyys, se ei ole karissut! Päinvastoin, monet elämän mullistukset ovat yhdessä koettu ja ystävyys on jopa rakoillut, mutta sitten taas tiivistynyt entisestään.

Tyypit läjässä

Nykyisin kolme parempaa kroppaa sekä kaverusta käy yhdessä salilla ja vesijuoksemassa, lenkkeilykin on suunnitelmissa.  Laulamme karaokea, kahvittelemme ja käymme intensiivisiä keskusteluja parisuhteista, lapsista, opiskelusta, työstä, treenaamisesta, itsetunnosta, painonhallinnasta, televisio-ohjelmista....  Jokainen kolmikosta myös harrastaa tahoillaan omia juttuja, mutta viikon kohokohtia ovat ehdottomasti yhteiset pölinätuokiot vaikkapa vesijuoksun merkeissä.

Lähiaikoina luvassa tarkempaa esittelyä meistä.

-Sirkku-