Olemisen taito

Maratonin jälkeen minua kehoitettiin lepäämään ja muistutettiin palautumisen tärkeydestä. Heti kun suurimmat lihasjumit alkoivat helpottaa löysin itseni pelaamasta katusählyä, joukkueen intervallitreeneistä, jalkapallosta, juoksemasta ja jälleen kerran sählystä... Tosi järkevää, näin jälkikäteen ajateltuna. Polvi alkoi kiukutella, mutta enhän minä moisesta välittänyt. Pelasinpa vielä Sm-karsintaturnauksen katusählyssä teippauksen, kipulääkkeen ja kylmän voimin, toki taistelun tahtoa ja adrenaliinia unohtamatta. Lopulta polvi oli niin kipeä, että autolla ajaminen, kävely, portaat ja jopa istuminen aiheuttivat kipua. Pakko höllätä. Viikon kipujen kanssa kärvistelyn jälkeen näytin koipea fysioterapeutille, joka kertoi patellanivelen olevan tulehtunut. Aloitin viimein tulehduskipulääkkeet. Noh, nyt napsin Buranaa, mutta kiusaus rasittaa polvea on melkoinen kun lääkket säännöllisesti nautittuna vie suurimmat kivut pois. Salilla yläkropan treenaus ei meinaa riittää, tahtois vauhtia ja hikeä mun koivetkin. Nyt olen viiden päivän vapailla, suunnittelin tekeväni pitkää pyörälenkkiä ja vielä hiukan juoksevanikin, mutta en siis tee.

Suunnitelmat muuttuivat

Miksi minun on niin vaikea vain olla? Tekemistä riittäisi, mutta vaikea tarttua mihinkään kun en saa ensin täytettyä liikuntakiintiötäni. Lapset ehdottelee lenkkiä, koira kantaa minulle hihnaansa, lenkkarit huutavat ikäväänsä. Olen pohtinut turhautumistani. Muistelen miten joskus osasin nauttia olemisesta, siitä että virta vie ja aika juoksee omaan tahtiinsa. Vielä lasten kanssa kotona ollessani nautin hetkistä, jolloin tartuin vaikkapa kirjaan, leivoin, piirsin, siivosin, kuuntelin musiikkia, tai vain makasin lattialla ilman kiirettä, suorittamista tai aikataulua. Siirtyessäni opiskelemaan ja sitten työelämään arkeni on ollut niin täyttä, että olemisen hetkiä ei ole juuri ollut. Asioita tehdään, jotta voidaan kohta tehdä seuraava suorite. Liikunta on henkireikä, joka vie ajatukset oikeille urille ja saa minut rentoutumaan. Nykyisin on vaikea keskittyä kiireettömyyteen. Kroppa on tottunut, että sitä rääkätään, mutta näköjään myös mieli.

Minulta kysyi toinen äiti-ihminen hektisen arjen keskellä, miten pystyn psyykkaamaan itseni liikkumaan niinä hetkinä kun vaihtoehtona olisi rentoutuminen. Kerroin, että liikunta on minulle nautinto ja rentoutumiskeino, ei pakko.Olen siitä iloinen, että näin on, mutta asioilla on kaksi puolta. Liikunnasta pitää palautua ja jos se on ainut keino saada mielihyvää, voi kroppa ja mieli palaa loppuun. Polven temppuaminen on saanut minun miettimään, että on hyvä rentoutua myös muulla tapaa kuin hikitreenillä. Takataskussani on monen monta hyvää tapaa viettää hetkiä arjessa, ne ovat vaan olleet kakkossijalla liikkumisen jälkeen. Silloin kun olen jo rentoutunut liikunnan parissa maltan lukea, soittaa tai katsoa telkkarista jotain hömppää.

Mari opetti muuten minulle päälläseisontaa, sitä olen harjoitellut kun se ei rasita polvea ja pää selkiytyy :D


-Sirkku-

Hyppäsin vaakaan ja yllätyin!

On tämä laite joskus näyttänyt vähän enemmänkin. Tuohon lukemaan kun lisää 21,6 kiloa niin siinä sitä oltiin; Ninnu vuonna 2005. Juu, olin raskaana ja sillähän minä niitä kiloja silloin perustelin. Mutta jos synnärille jäi vain viitisen kiloa, niin jäähän siihen vielä selitettävää =D Nyt kymmenen vuotta myöhemmin ollaan eri mitoissa ja kyllähän tuo kuvassa oleva iltapaino on nyt ihanteellinen. Se tuntuu hyvältä ja saa nyt jäädä tuohon. Alle kuuskymppistä minusta ei tule, sen mä olen päättänyt. Tänä iltana vaakaan hyppääminen sai minut hyvälle tuulelle ja halusin jakaa hyvä tuuleni teillekin =) Mut ei enempää hössötystä painosta ja vaakalukemista; peili ja mittanauha ovat enemmän mun kavereita!

Kohta on sitten se hetki, kun laivan taxfree- myymälän notkuvat namihyllyt kutsuvat. Torstaina päättyy seitsenviikkoinen herkuttomuus. Mutta, mutta.....se alkaa laivareissun jälkeen uudestaan! Enemmän mä olen innoissani uudesta herkuttomuudesta kuin tulevasta kolmen päivän ökymätöstä. =) Pikkuisen on entisen namisyöpön mielipiteet muuttuneet....

Pakko mainita, että olen lisännyt aamulenkin salitreenien ja HIITin lisäksi. Tavoitteena juoksulenkit 3 kertaa viikossa, ennen runsasta aamupalaa. Juokseminen tuntuu ihan kuvotukselta, mutta annetaan nyt sillekin mahdollisuus =)

Kevyin terkuin, Ninnu

Tukholman marathon 2015

Nyt se on juostu. Elämäni ensimmäinen ja alkutuntuman mukaan viimeinen maraton. Laivamatkan aikana päivitin forecan säätiedotusta kännykästä kämppiksien käsityksen mukaan kymmenen minuutin välein. Uskoin siihen, että mitä useammin katson säätä, sen suuremmalla todennäköisyydellä se muuttuu poutaiseksi. Ei, luvassa oli sadetta ja tuulta alkaen juuri maratonin alkamisajankohdasta sen loppumiseen.

Ensimmäinen yö laivalla meni huonovointisena. Makuuasento ja pieni keinutus saivat oloni huonovointiseksi. Onneksi en yltynyt oksentamaan ja sain torkuttua pieniä pätkiä, vaikka pastabuffetin pasta olisi halunnut poistua mahalaukustani. Aamulla kiirehdin virkeänä aamupalalle reilusti ennen lähtöä, jotta pystyisin syömään vielä kunnolla ennen pitkältä tuntuvaa päivää. Aloin jännittämään todella paljon, kaverini kiinnittivät huomiota hysteeriseen höpötykseen ja yrittivät omissa jännityksissään rauhoitella minua. Meidän seurueessa oli kolme ensikertalaista, yksi konkari juoksemassa ja toinen konkari huoltamassa. Konkarit valoivat uskoa maratonin läpi juoksemiseen. Omassa päässäni maratonin juokseminen muuttui koko ajan kaukaisemmaksi, mitä enemmän sitä ajattelin ja jännitin.

Hyvissä ajoin ennen maratonin lähtöä kipitettiin laivalta lähtöpaikalle. Sää suosi meitä, tosin tuuli yltyi ja pilvet alkoivat kertyä. Tunnelma alkoi viedä mukanaan kun näin tuhansia juoksijoita ja aloin ymmärtää tapahtuman massiivisuuden. Jännitys lisääntyi lisääntymistään. Vähän itkettikin ja nauratti ja itketti ja nauratti... Onneksi tukijoukot olivat mukana. Sinkoilun ja useiden vessareissujen jälkeen lähdimme matkaan toisessa lähtöryhmässä, kymmenen minuuttia ensimmäisen lähtöerän jälkeen.

Ihmismassan seasta ei näkynyt eteen, vyöryin muiden mukana ja hävitin heti kaksi kaveriani, jotka olivat samassa ähtöryhmässä. Alkoi satamaan, olin jättänyt sadeviitan huoltajalle. Jalat olivat aivan tukkoiset matkustamisesta. Ensimmäinen kilometri oli kammottavaa, miten jaksan vielä 41 kilometriä?! Toisella kilometrillä jotain tippui eteeni, vyölaukku! Siellä olivat evääni sekä verensokerimittari ja insuliinit, en saa kaikkia niitä mahtumaan minnekkään. Vyölaukun solki oli murtunut. Juoksin aluksi vyölaukku kädessä, mutta huomasin sen olevan tukalaa. Jäin yleisön joukkoon venkslaamaan laukun kanssa, ihmiset tuijottivat kummissaan ensimmäisillä kilometreillä tien sivuun jäävää juoksijaa. Yritin pyytää apua, mutta kukaan ei ryhtynyt kanssani korjauspuuhiin. Sain vihdoin solmittua kohmeisilla käsillä laukun jotenkin vyötäisille. Olin varma, että viritys ei tulisi kestämään, mutta en kai minä nyt vyölaukun takia keskeytä maratonia ekoilla kilometreillä..

Muutama kilometri myöhemmin bongasin tutun kaksikon ja juoksin heidät kiinni. Mielialani nousi heti kun pääsin tuttuun seuraan. Toinen kavereista jäi pian juoksemaan omaa tahtiaan, mutta toisen kamun kanssa jatkettiin yhdessä matkaa. Ensimmäinen puolikas meni juomapisteillä nesteitä nauttien sekä siripirien voimalla. Kahdenkympin kohdalla kaverini ihmetteli minun hiljentymistäni ja kalpeutta. Olin rupatellut koko matkan ja jututtanut myös muita matkaajia ja yhtäkkiä muutuin tyystin. Olo oli huono, pakko olisi mitata sokerit vaikka satoi ja pelkäsin liuskojen ja mittarin kastuvan käyttökelvottomiksi. Sain kuin sainkin läpimärkänä yhden verenpisaran ja kuivana pysyneen liuskan ansiosta mittattua veren glukoosiarvon: 15,9. Aivan liikaa! Kaverini meni menojaan, en saanut enää häntä kiinni verensokerimittauksen jälkeen, puljatessa meni liikaa aikaa. Ensimmäinen puolikas oli juostu hiukan alle kahden ja puolen tunnin ja tiesin, että nyt alkaa minun taisteluni. Alkumatkan jalkojen jumi ja vasemman jalan totaalinen puutuminen olivat ohi, mutta nyt jouduin lopettamaan hiilihydraattitankkauksen ja tiesin hyytyväni vähällä energialla. En uskaltanut laskea verensokeria insuliinilla, koska en tiennyt oliko yhtään mittausliuskaa säästynyt kuivana ja milloin saisin mitattua seuraavan kerran. Urheilun yhteydessä insuliinin vaikutus moninkertaistuu ja ilman tiivistä verensokerin seurantaa voisi käydä huonosti. Seuraavat kymmenen kilometriä laskin sokereita ilman lisäenergiaa juoksemalla. Olo oli väsynyt ja tuskainen, sekä energian puutteestä, että korkeista sokereista. Noin 30 km kohdalla tajusin, että voisin mitata verensokarit ensiaputeltan uumenissa. Siellä minun kädet kuivattiin ja ensiapuhenkilökunnan kuivat sormet asettivat liuskan mittariin. VS 12. 1,  koholla, mutta laskusuunnassa! Sanoivat, että olen aivan kylmä ja ehdottivat telttaan jäämistä, minä sanoin kiitos hei ja jatkoin matkaa. Aloitin maltillisen tankkauksen muunmuassa tankkauspisteen Pepsillä. Sain siitä virtaa ja 33 km:n kyltin nähtyäni tajusin juoksevani maaliin.



35 kilometrin kantturoilla tutunoloinen mies moikkasi minulle. Oltiin ohiteltu toisiamme aikaiseminkin. Hyppäsin hänen ja parin muun tyypin matkaan ja siinä me juostiinkin yhdessä loppuun asti. Loppu meni siivillä turinoidessa huippuseurassa. Stadionin näkeminen oli jotain ihmeellistä, juoksin 200 m täysillä, naama hymyssä ja se oli siinä, 42 km!!




Mikä oli parasta? Tunnelma. Paljon juoksijoita. Säähän nähden paljon kannustajia. Elävää musiikkia. Tanssijoita. Kaunis Tukholma. Turinoinnit matkan varrella. Vesilätäköt.Tunne kun on loppu, mutta jatkaa silti ja juoksu kantaakin. Huippu matkaseura, Laivan buffet ja pehmiskone. Uudet ihmiset. Naurun ja itkun sekamelska, lopulta nauru.

Väsyneenä ja onnellisena: -Sirkku-

Sensuelli tankotanssijatar

Kun mä tammikuussa hommasin tangon itselleni, kuulin välillä kommentointia siitä, kuinka isännällä alkaisivat hyvät olot, kun emännällä on tanko olohuoneessa. No, miettikää nyt - joka miehen unelma! Vaimoke pyörähtelee pikku hepeneissään sievä, viettelevä hymy kasvoillaan.. Jos telkusta tulee huonoa ohjelmaa tai siinä on muuten vain tylsä kohta, voi kuluttaa aikaansa nautiskellen ja katsellen vaimokkeen notkeutta ja sulavaa liikehdintää. Niinkö?

Olisi kiva antaa kaikkien säilyttää tuo mielikuva mutta luulen, että mielikuva karkasi nopeasti ainakin meidän isännän päästä, jos ehti siellä käydäkään. Tankotanssihan ei ole mitenkään kivuton laji. Ensimmäisten kertojen jälkeen koipireiteni olivat niin mustelmilla, että. Ja sisäreiteni, hauikseni.. mistä vain niitä pitoja tankoon otetaan. Kyllähän siihen karaistuu, se on totta, ei kai sitä kukaan muuten jatkaisikaan.

Pole kisses?

Kotosalla harjoitellessa vaatetus ei saata olla se paras mahdollinen ja youtube-sulkeisten välissä pitää kokeilla, joko nyt ymmärrän, miten tuo liike tehdään. Jos en, niin katsotaan vielä se video. On se siis vaan niin eroottista, kun emäntä vääntäytyy mitä ihmeellisimpään asentoon ja alkaa ähistä, että: Perkele, takareisi kramppaa!! Tai sanoo kesken spinnin, jossa roikkuu jalkojen varassa, että: Nyt on muuten hyvä pito! mäjähtäen samantien lattialle. Puhumattakaan siitä, kun hän yrittää päästä supermaniin eri asentojen kautta ja löytää keinon, jolla se onnistuu. Shortsit siinä alushousujen päällä olisivat tosin olleet kivat, koska tanko tulee jalkovälin yläosaan ja siinä rytäkässä saattaa iho vähän hiertyä. Tämän tarinan lopun voinee jokainen itse päätellä..

Siis täähän on ihan kevyttä hommaa.. NOT!!

Mulle on vinkkailtu myös, että jos omalta alalta ei löydy töitä, voin aina elättää itseni ja perheeni iltatöinä stripparina. Seksikkyysprosenttini on siis aivan huikeassa nousussa tämän harrastuksen myötä. Sylitanssipyyntöjä tulee niin, että heikompia hirvittäis. Vai mitä itse mietitte tuon alemman kuvan perusteella?

Eka HIIT sitten ROLL =)

Ninnu testaa- osiossa HIIT- treeni ja Blackroll- rullaus....

Ajatuksen HIIT- treenistä sain ystävältäni Marilta ja pitihän se päästä heti kokeilemaan. No, mutta kuinka minun kävi? Treeni kesti puoli tuntia; alkulämpän jälkeen neljä erilaista, minuutin kestävää settiä ja jokaisessa setissä kaksi erilaista liikettä. 20 sekuntia + 20 sekuntia liikettä ja 20 sekuntia palautusta. Settien välissä minuutin paussi.

Verenmaku suussa, syke korkealla ja hikeä puskee. Äärirajoilla mentiin, pakko myöntää. Pitäis saada lisää mielenlujuutta, koska kroppa jaksaa kyllä. Mieli ei kestä mukana ja liian nopeasti mukavuusalueen ulkopuolella teki mieli stopata. Luulen, että jatkossa osaan psyykata itteni paremmin HIIT- treeniin, kun tiedän mitä se pitää sisällään. Ensi maanantaina uudelleen!

Tavallisen rullan ihana vastine =)

No mutta voihan ihanuus, BLACKROLL! Mun uusin ystävä. Tunti sinun kanssasi saa olon taivaalliseksi. Suosittelen kokeilemaan! Ja ohjatulla tunnilla saa hyvää ja asiantuntevaa opastusta rullan oikeaoppiseen käyttöön. Peppu, takareidet, etureidet ja pohkeet; mukavasti kipupisteitä ja lihasjumeja. Herkullista kipua.... Ohjattu ja itsenäinen rullaaminen jatkuu tästä lähtien viikoittain täysin uusin ottein!

Terkuin,

Ninnu (jolla on muuten uudet treenikengät...)

NammiiSipsiiLimpparii!

Onko elämää ilman herkkuja?

Mä olen todella monta vuotta mennyt yhden mättöpäivän- tekniikalla. Lauantait on pyhitetty herkuille. Se ei tarkoita pussia karkkia ja muutamaa sipsiä =) Ei, ei. Se tarkoittaa aamun aloittamista Dallas-pitkolla, siitä luontevaa siirtymistä naksuihin ja namujen nappaamista ihan vain tasoittaakseni suolaista makua. Väliin voi käydä Mäkkärissä tai Hesessä ja päiväkahvilla on saatava taas pullaa. Ja ei ihan mitä tahansa pullaa, suosin märkiä torttuja. Illalla löydän vielä itseni tunkemassa kourakaupalla herkkuja suuhuni ja yöt ovat yhtä tuskaa; vuoron perään kuuma ja kylmä....Voi oksennus!

Mitä tapahtui sinä aamuna, kun herättelin itsessäni ajatusta herkuttomuudesta? Ensin mietin kuukautta, sit tuli jostain sopiva aikamäärä; 7 viikkoa. Tällä hetkellä näistä seitsemästä on menossa neljäs. Toinen viikko oli paha; ihan törkeä väsymys. Liekö herkuttomuudella osuutta asiaan? Mielitekoja on ollut kaksi (ihan oikeasti!!) ja tunnistin niiden laukaisijaksi pahan mielen. Hyvällä fiiliksellä herkut eivät kuulu edes ajatuksiin.

Herkuttomuuteni on määrä loppua juhannuksen laivareissuun. Vai lopetanko sittenkään? Mä nautin kieltäytymisestä, itsekurista ja tästä energiasta, jota ei enää lauantain överit pilaa. Saatikka sitten, mikä nautinto on, kun vatsa ei huuda enää maanantaisin hoosiannaa mättöpäivän jäljiltä. =P Vai, voisiko laivareissulla tanssia kevyesti karkkien tahtiin ja jatkaa herkuttomuutta kotioloissa vaikkapa kesän loppuun asti....

Mitä minä tältä kaikelta sitten odotan? Odotan, että riippuvuuteni sokeriin katkeaisi ja suhtautumiseni "pakolliseen" mättöpäivään muuttuisi. Asennemuutos on paikallaan, koska minä en tällä hetkellä ole kohtuukäyttäjä. Ehkä kropan kuunteleminen on tässäkin se avain. Herkuttomalla kroppa toimii, överimätöillä ei. Kohtuus kaikessa, niin tässäkin. Miten minä saan sen iskostettua tuonne pääkoppaan?

HerkuinTerkuin, Ninnu

Sain kenkää

Huomasin tuossa jonkun aikaa sitten, että mun salikengät olivat aikansa eläneet jumppalenkkarit, joten päätin päivittää ne uusiin. Sain Ninnun samaan kimppaan ja tilattiin SportsDirectilta Lonsdalen Junior Boxing Bootsit. Vaikka en mikään juniori enää olekaan, eivät kengät olleet moksiskaan, kun ne jalkaani laitoin. Melkein jouduin heti lähtemään salille, kun olivat niin kevyet. Kello oli kuitenkin niin paljon, että päädyin vaan fiilistelemään treenivaatteissa ja kuvaamaan itseäni.

Reenikengät <3

Kattokaa vaikka: "Jo vanhakin nyt nuortuu, kuin lapsi leikkimään." Ja sit jotain koukkuselästä, jota mulla ei vielä onneksi ole. :D Oli sen verran keveät popot, että päädyin ihan voimieni tunnossa pullistelemaan kameralle. Kerrankos täällä eletään.. (Tyttäreni 4v sanoi, että äiti näyttää keskisormea tuossa alaoikealla olevassa kuvassa mutta pois se minusta; ne ovat etusormet, jolla tasapainotan kekkulointiani.)

Pääsiskö tällä johonkin kuvastoon?

Kekkuloinnista venyttelyyn, yritän tässä ottaa venyvyysprojektin työn alle. Tankoillessa siitä on tietty iloa ja saa näyttävyyttä liikkeisiin. Viikonloppuna tankoillessa testasin Jadea (ylempi tankokuva). Hieman saisi vielä venyä tuohon lisää, mutta tuo meni niin vähällä koipien venyttelyllä, että olen tyytyväinen. Ehkä minulle on suotu venyvyyttä sen vuoksi, koska kärsivällisyyttä jäi vähän puuttumaan..? En tiedä olisinko rakastunut tankoiluun, jos olisin joutunut tahkoamaan viikkokausia alun perusjuttuja. Tankotunnin jälkeisenä iltana innostuin tutustumaan vielä erään tankotoverin mainitsemaan liikkeeseen nimeltään Dramaqueen. Savolaisittain toloppamököttäjä. Koin liikkeen syystä tai toisesta omakseni.

Auki ja kiinni :D

Kesäkuuta odotellessa. Saatan lähteä shortsit jalassa etsimään kaupungista pahaa-aavistamattomia tolppia ja liikennemerkkejä, joissa voisi kikkailla. Maailma on nähkääs erilainen vakiotankoilijan silmin. Pus pus ny, ensi kertaan!

-Mari