18. kesäkuuta 2015

Olemisen taito

Maratonin jälkeen minua kehoitettiin lepäämään ja muistutettiin palautumisen tärkeydestä. Heti kun suurimmat lihasjumit alkoivat helpottaa löysin itseni pelaamasta katusählyä, joukkueen intervallitreeneistä, jalkapallosta, juoksemasta ja jälleen kerran sählystä... Tosi järkevää, näin jälkikäteen ajateltuna. Polvi alkoi kiukutella, mutta enhän minä moisesta välittänyt. Pelasinpa vielä Sm-karsintaturnauksen katusählyssä teippauksen, kipulääkkeen ja kylmän voimin, toki taistelun tahtoa ja adrenaliinia unohtamatta. Lopulta polvi oli niin kipeä, että autolla ajaminen, kävely, portaat ja jopa istuminen aiheuttivat kipua. Pakko höllätä. Viikon kipujen kanssa kärvistelyn jälkeen näytin koipea fysioterapeutille, joka kertoi patellanivelen olevan tulehtunut. Aloitin viimein tulehduskipulääkkeet. Noh, nyt napsin Buranaa, mutta kiusaus rasittaa polvea on melkoinen kun lääkket säännöllisesti nautittuna vie suurimmat kivut pois. Salilla yläkropan treenaus ei meinaa riittää, tahtois vauhtia ja hikeä mun koivetkin. Nyt olen viiden päivän vapailla, suunnittelin tekeväni pitkää pyörälenkkiä ja vielä hiukan juoksevanikin, mutta en siis tee.

Suunnitelmat muuttuivat


Miksi minun on niin vaikea vain olla? Tekemistä riittäisi, mutta vaikea tarttua mihinkään kun en saa ensin täytettyä liikuntakiintiötäni. Lapset ehdottelee lenkkiä, koira kantaa minulle hihnaansa, lenkkarit huutavat ikäväänsä. Olen pohtinut turhautumistani. Muistelen miten joskus osasin nauttia olemisesta, siitä että virta vie ja aika juoksee omaan tahtiinsa. Vielä lasten kanssa kotona ollessani nautin hetkistä, jolloin tartuin vaikkapa kirjaan, leivoin, piirsin, siivosin, kuuntelin musiikkia, tai vain makasin lattialla ilman kiirettä, suorittamista tai aikataulua. Siirtyessäni opiskelemaan ja sitten työelämään arkeni on ollut niin täyttä, että olemisen hetkiä ei ole juuri ollut. Asioita tehdään, jotta voidaan kohta tehdä seuraava suorite. Liikunta on henkireikä, joka vie ajatukset oikeille urille ja saa minut rentoutumaan. Nykyisin on vaikea keskittyä kiireettömyyteen. Kroppa on tottunut, että sitä rääkätään, mutta näköjään myös mieli.

Minulta kysyi toinen äiti-ihminen hektisen arjen keskellä, miten pystyn psyykkaamaan itseni liikkumaan niinä hetkinä kun vaihtoehtona olisi rentoutuminen. Kerroin, että liikunta on minulle nautinto ja rentoutumiskeino, ei pakko.Olen siitä iloinen, että näin on, mutta asioilla on kaksi puolta. Liikunnasta pitää palautua ja jos se on ainut keino saada mielihyvää, voi kroppa ja mieli palaa loppuun. Polven temppuaminen on saanut minun miettimään, että on hyvä rentoutua myös muulla tapaa kuin hikitreenillä. Takataskussani on monen monta hyvää tapaa viettää hetkiä arjessa, ne ovat vaan olleet kakkossijalla liikkumisen jälkeen. Silloin kun olen jo rentoutunut liikunnan parissa maltan lukea, soittaa tai katsoa telkkarista jotain hömppää.

Mari opetti muuten minulle päälläseisontaa, sitä olen harjoitellut kun se ei rasita polvea ja pää selkiytyy :D


-Sirkku-

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti