3. kesäkuuta 2015

Tukholman marathon 2015

Nyt se on juostu. Elämäni ensimmäinen ja alkutuntuman mukaan viimeinen maraton. Laivamatkan aikana päivitin forecan säätiedotusta kännykästä kämppiksien käsityksen mukaan kymmenen minuutin välein. Uskoin siihen, että mitä useammin katson säätä, sen suuremmalla todennäköisyydellä se muuttuu poutaiseksi. Ei, luvassa oli sadetta ja tuulta alkaen juuri maratonin alkamisajankohdasta sen loppumiseen.

Ensimmäinen yö laivalla meni huonovointisena. Makuuasento ja pieni keinutus saivat oloni huonovointiseksi. Onneksi en yltynyt oksentamaan ja sain torkuttua pieniä pätkiä, vaikka pastabuffetin pasta olisi halunnut poistua mahalaukustani. Aamulla kiirehdin virkeänä aamupalalle reilusti ennen lähtöä, jotta pystyisin syömään vielä kunnolla ennen pitkältä tuntuvaa päivää. Aloin jännittämään todella paljon, kaverini kiinnittivät huomiota hysteeriseen höpötykseen ja yrittivät omissa jännityksissään rauhoitella minua. Meidän seurueessa oli kolme ensikertalaista, yksi konkari juoksemassa ja toinen konkari huoltamassa. Konkarit valoivat uskoa maratonin läpi juoksemiseen. Omassa päässäni maratonin juokseminen muuttui koko ajan kaukaisemmaksi, mitä enemmän sitä ajattelin ja jännitin.


Hyvissä ajoin ennen maratonin lähtöä kipitettiin laivalta lähtöpaikalle. Sää suosi meitä, tosin tuuli yltyi ja pilvet alkoivat kertyä. Tunnelma alkoi viedä mukanaan kun näin tuhansia juoksijoita ja aloin ymmärtää tapahtuman massiivisuuden. Jännitys lisääntyi lisääntymistään. Vähän itkettikin ja nauratti ja itketti ja nauratti... Onneksi tukijoukot olivat mukana. Sinkoilun ja useiden vessareissujen jälkeen lähdimme matkaan toisessa lähtöryhmässä, kymmenen minuuttia ensimmäisen lähtöerän jälkeen.

Ihmismassan seasta ei näkynyt eteen, vyöryin muiden mukana ja hävitin heti kaksi kaveriani, jotka olivat samassa ähtöryhmässä. Alkoi satamaan, olin jättänyt sadeviitan huoltajalle. Jalat olivat aivan tukkoiset matkustamisesta. Ensimmäinen kilometri oli kammottavaa, miten jaksan vielä 41 kilometriä?! Toisella kilometrillä jotain tippui eteeni, vyölaukku! Siellä olivat evääni sekä verensokerimittari ja insuliinit, en saa kaikkia niitä mahtumaan minnekkään. Vyölaukun solki oli murtunut. Juoksin aluksi vyölaukku kädessä, mutta huomasin sen olevan tukalaa. Jäin yleisön joukkoon venkslaamaan laukun kanssa, ihmiset tuijottivat kummissaan ensimmäisillä kilometreillä tien sivuun jäävää juoksijaa. Yritin pyytää apua, mutta kukaan ei ryhtynyt kanssani korjauspuuhiin. Sain vihdoin solmittua kohmeisilla käsillä laukun jotenkin vyötäisille. Olin varma, että viritys ei tulisi kestämään, mutta en kai minä nyt vyölaukun takia keskeytä maratonia ekoilla kilometreillä..

Muutama kilometri myöhemmin bongasin tutun kaksikon ja juoksin heidät kiinni. Mielialani nousi heti kun pääsin tuttuun seuraan. Toinen kavereista jäi pian juoksemaan omaa tahtiaan, mutta toisen kamun kanssa jatkettiin yhdessä matkaa. Ensimmäinen puolikas meni juomapisteillä nesteitä nauttien sekä siripirien voimalla. Kahdenkympin kohdalla kaverini ihmetteli minun hiljentymistäni ja kalpeutta. Olin rupatellut koko matkan ja jututtanut myös muita matkaajia ja yhtäkkiä muutuin tyystin. Olo oli huono, pakko olisi mitata sokerit vaikka satoi ja pelkäsin liuskojen ja mittarin kastuvan käyttökelvottomiksi. Sain kuin sainkin läpimärkänä yhden verenpisaran ja kuivana pysyneen liuskan ansiosta mittattua veren glukoosiarvon: 15,9. Aivan liikaa! Kaverini meni menojaan, en saanut enää häntä kiinni verensokerimittauksen jälkeen, puljatessa meni liikaa aikaa. Ensimmäinen puolikas oli juostu hiukan alle kahden ja puolen tunnin ja tiesin, että nyt alkaa minun taisteluni. Alkumatkan jalkojen jumi ja vasemman jalan totaalinen puutuminen olivat ohi, mutta nyt jouduin lopettamaan hiilihydraattitankkauksen ja tiesin hyytyväni vähällä energialla. En uskaltanut laskea verensokeria insuliinilla, koska en tiennyt oliko yhtään mittausliuskaa säästynyt kuivana ja milloin saisin mitattua seuraavan kerran. Urheilun yhteydessä insuliinin vaikutus moninkertaistuu ja ilman tiivistä verensokerin seurantaa voisi käydä huonosti. Seuraavat kymmenen kilometriä laskin sokereita ilman lisäenergiaa juoksemalla. Olo oli väsynyt ja tuskainen, sekä energian puutteestä, että korkeista sokereista. Noin 30 km kohdalla tajusin, että voisin mitata verensokarit ensiaputeltan uumenissa. Siellä minun kädet kuivattiin ja ensiapuhenkilökunnan kuivat sormet asettivat liuskan mittariin. VS 12. 1,  koholla, mutta laskusuunnassa! Sanoivat, että olen aivan kylmä ja ehdottivat telttaan jäämistä, minä sanoin kiitos hei ja jatkoin matkaa. Aloitin maltillisen tankkauksen muunmuassa tankkauspisteen Pepsillä. Sain siitä virtaa ja 33 km:n kyltin nähtyäni tajusin juoksevani maaliin.



35 kilometrin kantturoilla tutunoloinen mies moikkasi minulle. Oltiin ohiteltu toisiamme aikaiseminkin. Hyppäsin hänen ja parin muun tyypin matkaan ja siinä me juostiinkin yhdessä loppuun asti. Loppu meni siivillä turinoidessa huippuseurassa. Stadionin näkeminen oli jotain ihmeellistä, juoksin 200 m täysillä, naama hymyssä ja se oli siinä, 42 km!!




Mikä oli parasta? Tunnelma. Paljon juoksijoita. Säähän nähden paljon kannustajia. Elävää musiikkia. Tanssijoita. Kaunis Tukholma. Turinoinnit matkan varrella. Vesilätäköt.Tunne kun on loppu, mutta jatkaa silti ja juoksu kantaakin. Huippu matkaseura, Laivan buffet ja pehmiskone. Uudet ihmiset. Naurun ja itkun sekamelska, lopulta nauru.

Väsyneenä ja onnellisena: -Sirkku-

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti